Tämän Vuodatuksen olen lyönyt laimin.

Josko nyt olisi sopiva aika jatkaa eli onko sanottavaa.

Juuri sain luetuksi Eero Alenin kirjoittaman kirja. Kirjoittaja souteli aikansa Vanajavedellä Linkolan venettä syyskalassa. Verkkoja oli paljon, tuuli kylmää, työpäivät pitkiä ja kalaakin tuli. On se ihme ukko, Linkola meinaan. Eli äijällä puheittensa lisäksi arkielämässään omituisia tapoja, tässä joitakin:

• tekee hullunpitkiä kalastustyöpäiviä, Linkolan motiivia tällaiseen ajankäytön jakoon ihmettelen, kalastajia riittäisi, mutta omaperäisistä, karismaattisista luonneoitsijoista, kirjoittajista on pulaa
• syö kaloja raakana (norsseja ja silakoita)
• syö kalaa ja verkkoihin kuolleita lintuja ilmeisen pilaantuneina
• on sangen aankara isäntä soutajarengilleen
• jännää sekin että toisinaan kävi myymässä kalojaan kiertomyyntinä siis ovelta ovelle kaupustaen
• huumori niukkaa mutta omaperäistä

Erikoinen tyyppi on soutajakin (Alen). Melkoisen pitkä pinna hänellä, ihan hyvin kirjoittaakin. Pitkään kypsytteli kirjaa, havaintojen eli päiväkirja ja kirjan ilmestymisen väliä yli kymmenen vuotta. Fiksusti kysyi Linkolalta luvan kirjan julkaisemiseen.

(Linkolaa voisi mainita suunnilleen yhtä kuivakaksi mieheksi kuin tämä kelo)

Kannattaa lukea, Linkola on merkittävä mies. Kirja tuo taustaa ihmetellä ukkoa lajemmalta pohjalta

Sitä minä vain ihmettelen kun aamun lehtiä luin että kovin moni eduskuntavaaliehdokas kertoo menestyksensa johtuneen vaalityöstä. Tai sitten suu ymmyrkäisenä ihmetelee kun ei menestystä tullut hyvästä vaalityöstä huolimatta. Minä ja uskon että moni muu ei paljon vaalityöstä piittaa. Luulenpa että esimerkiksi vaalitilaisuuksissa käy enemmänkin uskollisia jo aikoja sitten kantansa lukkoon lyöneitä. Vuosien varrellla on nähty että ns vaalityö on enemmän tai vähemmän katteetomien lupausten esittämistä. Saisivat poliitikot jättää tällaisen vaalityö höpinän,

 Suomalainen on viisas, äänestääkin vakaumuksensa ja näyttöjen pohjalta.

Tässä vaalityömarttyyriudessa ihmetyttää myös luulottelu vaalityön ainutlaatuisuudesta. Kaikki työ tosissaan tehtynä on kovaa ja rankkaa. Mutta kukas se kissan hännän nostaa jossei kissa itse. 

Esikoskirjailija Riikka Pulkkinen sanoo hastattelussaan olevansa myötähäpeäjä. Tämän vuoksi häne ei esimerkiksi katso Idols eikä Euroviisu ohjelmia televisiosta. Kun ihmiset mokaavat  myötähäpeän tunne ahdistaa häntä. Jännä juttu, kyseiset ohjelmat ovat kuitenkin niin suosittuja että kirjailijankutsumuksella paineita katsomiseen varmaan on.

Ilmiöstä myötähäpeä kuulee harvemmin puhuttavan. Luulen että perisuomalaiseen yleishäveliääseen luonteenlaatuun se kuitenkin kiinteästi kuuluu. Itsekin koen sitä usein. Toki Idolsit ja Euroviisut jäävät katsomatta ihan muista syistä. Yksi näistä muistaa syistä on etten  pidä sellaisesta musiikista joka ko ohjelmissa esitetään. Ehken suurempi syy kuitenkin on että ovat niin kovin astian makuisia. Puittteet, juontajat, koreografiat, asioiden ylenmääräinen hehkutus ja paisutus mediassa ovat saaneet suhteettomat mittasuhteet. Mutta hyvin meillä menee, voi päätellä vaikkapa siitä että jonkun Idols ehdokkaan harmittelu tuomarien ilkeydestä voi olla ison lehden pääuutinen.

Tässä on kaiken alku ja loppu.

Kesäajatukset syntyvät täällä. Surut unohtuvat ainakin pahimman ponnistuksen ajaksi.  Luonto on läsnä, ajatuksia ahdistavat rajat hämärtyvät. Rastaskin viihtyy, pesii yläpuolellla. Tänne päätyy paraskin konjakki ja entrecotee. Avoimesta ovesta näen meren, joskus purjeenkin. Pimeällä näen niiden muiston.